Elämänkirjani luku: Opiskelijana ~ only in finnish

ELÄMÄNKIRJANI LUKU: OPISKELIJANA

 
Ajattelin avata teille lukijoille hieman oman elämäni kirjaa luvusta Opiskelija. Aihe on monille varsin tuttu. Tätä lukua revitään monien tulevien opiskelijaksi haaveilevien eämänkirjasta väkivalloin hallituksemme ja tietämättömien kansalaisten toimesta. Jokaisen ihmisen elämäntarina on erilainen, luvut voivat niissä toistua sellaisinaan tai aivan omanlaisinaan. Ne kaikki ovat kuitenkin omia tarinoitaan, jotka täyttyvät henkilökohtaisista haasteista, murheista ja ilonhetkistä, erilaisesta tekemisestä ja ainutlaatuisista mahdollisuuksista, kompastuskivistä ja uusista ahaa- elämyksistä. Osalla meistä on niin vahvat tukipilarit, että kaikesta selviää silloinkin, kun ei yksin siihen pystyisi- rahallisesti tai henkisesti. Toisilla tilanne on tukalampi. Siksi haluankin heti alkuun sanoa, ettei kenekään elämänkirjan luku Opiskelija tarvitse enempää säröjä itseensä, se luku kun on jo muutenkin monen kohdalla repaleinen ja haasteellinen monivuotinen ajanjakso Suomen yhteiskunnan köyhimpinä (eläkeläiset ja sosiaalitukien varassa asuvat, teilläkin menee rahallisesti paremmin).

Oma koulutieni on aina ollut helppo pienestä pitäen. Opin puhumaan kahta äidinkieltäni samoihin aikoihin n. 1-2 vuotiaana. Mielipuuhaani oli aina piirtely, lukeminen ja kirjojen selailu ja lukemaan opin jo siinä 3-4 vuotiaana (kirjoina oli ihan tavallisia nuortenkirjoja, lastenkirjat ei tälle tarmokkaalle apinalapselle olleet tarpeeksi haasteellisia). Esikouluun menin jo 5 vuotiaana, tylsistyin ensimmäiset kouluvuoteni pulpetissani, lukien erikoisluvalla omia kirjojani. Osasin tässä vaiheessa jo kertotaulutkin, kiitos isän ohjelmoimien matikkapelien. Voin sanoa aina olleeni halukas opiskelemaan, olen aina saanut kotoa tukea ja apua ja meidän suvussa yksi tärkeimmistä asioista on ollut hyvä ja korkealle etenevä kouluttautuminen. Joka kouluvuoden lopussa suvivirren aikaan käsissäni oli stipendejä ja peruskoulun päättötodistuksessa komeili keskiarvo 9,5 (mukana kielistä oli tässä vaiheessa pitkinä Englanti, Bosnia, Ranska, Ruotsi, Saksa ja Suomi).

Lukion kävin Mikkelin Yhteiskoulun lukiossa, missä suoritin 89 kurssia tarvittavan 75 sijaan. Lukion päättötodistus komeili taas samoissa lukemissa kuin peruskoulunkin jälkeen, tällä kertaa lisänä oli pitkinä aineina Biologia, Kemia, Matikka, Psykologia sekä Fysiikka, kielet ja monet muut hajanaiset lisäkurssit. Minua kiinnosti kaikki historiasta äidinkielen runoproosaan. Malttamaton ja nälkäinen sielu, tiedättehän. Kokeisiin jaksoin lukea aina vain päivää ennen eikä poikkeuksia tapahtunut Abikirjoituksienkaan suhteen. Kirjoitin lopulta 7 ainetta; Pitkän matikan, pitkän englannin, keskipitkän ruotsin, biologian, kemian, psykologian ja suomen äidinkielenä. E:n paperit sieltä napsahti kotiin, mihin petyin hieman- olinhan tehnyt selkeät mokat muutaman kokeen suhteen. Tämä ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut este sille, että lähtisin hakemaan yliopistoon haluamalleni alalle- Lääketieteellisille aloille. Ensimmäisenä vuonna hain Galenoksen kertaalleen ulkoa opettelun jälkeen Kuopion lääkikseen. Paikka jäi varasijalle ja minä nappasin toisen tien, joka eteeni aukeni: Jyväskylän yliopiston Solu- ja molekyylibiologian. Suoritin Jyväskylässä opintoja 72 op:n verran ja hain seuraavissa hauissa enemmän itseäni kiehtovalle, vasta ensimmäistä kertaa järjestettävään Kuopion yliopiston Lääketieteen laitoksen Biolääketieteen koulutusohjelmaan. Siellä sitä ollaan vieläkin, viimeistä maisterivuotta seuraavana lukuvuonna gradu jo ihan hyvällä mallilla ja opintopisteitä... noh helve*isti. On maistunut - lääketiedettä siistimmällä ja niin paljon syvällisemmällä levelillä poikkeuksetta!

YLIOPISTOELÄMÄ ALKAKOON!

Hyvin on mennyt, mutta ei omallakaan kohdallani ilman ongelmia kiitos yliopistomme byrokratian ja älyttömät mielipidekiistat. Voin sanoa, että minulla ei olisi ollut varaa opiskella täysipainoisesti (olisin joutunut tekemään reippaasti enemmän töitä) ilman vanhempieni henkistä ja rahallista apua. Viiden vuoden koulutus venyi kuuteen vuoteen, kiitos puhtaasti yliopistolle. Opintotuet, joita olen saanut ovat olleet hyvin pieniä (opintotuki ei elätä), karkeasti n. 470 € kuussa. Tästä on pitänyt maksaa vuokra (Jyväskylässä ollessani se oli veden ja sähkön kanssa kuukaudessa 530 €, Kuopiossa kahden ekan vuoden aikana 520 € ja nyt viimeiset kaksi vuotta 410 € kuukaudessa (nuorin siskoni muutti Kuopioon opiskelemaan kliinistä ravitsemustiedettä, joten löydettiin meille kaksio, opiskelijaasuntolat eivät kotia minulle ole kertaakaan tarjonneet Kuopiossa eikä Jyväskylässä). Tämän Kelan tuen päälle vanhemmat maksavat minulle kuukaudessa n. 300 € välttämättömiin ruokiin, puhelin-nettilaskuihin (jotka on hyvin tarkasti kilpailutettu, kuten muutenkin teen kaikkien palveluntarjoajien suhteen), hygieniavälineisiin, äkillisiin sairastumiskäynteihin, rikkinäiseen pyörän renkaaseen, kuntosaliin, koulukirjoihin ja lääkkeisiin. You can do the math. Minä en osta rahoillani karkkipusseja, tupakkaa tai alkoholia. Kaikilla opiskelijoilla ei ole samanlaisia menoeriä. Lahjarahat ja pienentkin lisätienestit säästän lomareissuihin- niistä en luovu, sillä kotiin on päästävä ihan oman henkisen hyvinvoinnin vuoksi.

Minulla on yksi pieni opetus jaettavana niille, jotka opintotukea kritisoivat laiskuuden mahdollistajana. Opintotukikuukausi tulee ansaita, sinun on suoritettava 5 op kutakin tukikuukautta, eli 470 € kohti. Unohdetaan siis suoraan ne ikiopiskelijat, jotka viruvat koulun penkeillä satoja vuosia saamatta mitään aikaan. Nykyisten opiskelijoiden opiskeluoikeutta on myös rajattu, omalla kohdallani minulla on aikaa suorittaa tutkintoni 7 vuoden aikana, jonka jälkeen opinto-oikeus menetetään. Tämä on ollut hyvä uudistus opiskelijan ja yliopiston näkökulmasta! Opinnot eivät ole myöskään samalla tavalla rajattuja 8-16 väliseksi duuniksi. Opiskelu jatkuu lähes poikkeuksetta myös tämän virallisen opinahjossa istumisen lisäksi. Se mehustaa henkisesti paljon enemmän, kuin perusperan työviikot, mutta sitä sen kuuluukin olla. Laiskaksi on tässä vaiheessa turha opinnoissaan eteneviä kutsua- ei sitä kukaan etene oppimatta mitään. Ne todellisesti kykenemättömät tai motivoitumattomat kyllä karsiutuvat, ei siis yleistetä heihinkään liittyviä kaunoja kaikkiin meihin muihin. Heilläkin on luultavasti jokin toinen opintaival edessään ja se on hyvä se.

En pärjäisi opiskelijavuosia ilman vanhempiani. Meidän kulttuurissamme tai perheessämme lapsia ei jätetä yksin, ei etenkään kun kyse on koulutuksesta ja siitä minä olen ylpeä. Sellaisista vanhemmista tulisi kaikkien olla ylpeitä, jos vain mahdollisuus tähän apuun on. Se ei tee minusta vähemmän itsenäistä. Lainan olen nostanut vain yhdeltä vuodelta. Siellä se kummittelee päivittäin takaraivossa - 3500 €... Jos olisin nostanut kaikkien vuosien ajalta lainat, voisin sanoa olevani suistunut pahasti siitä oikealta polulta, jossa ostokyky ja kulutus kohtaavat. Sille polulle minä en syvemmin tahdo astua- etenkään kun ajat ovat tälläiset, ettei kukaan tiedä (etenkään vastavalmistunut, etenkin jos ala on uusi/harvinaisempi) saako heti töitä ja pääseekö sellaisiin tienesteihin, että pystyy elättämään itsensä ja lyhentämään samalla velkojaan. Eikä tässä ole ehtinyt edes asuntovelkaantua... Joidenkin alojen opiskelijoiden kannattaa ottaa lainat. Näitä ovat helposti työllistävät ja korkeapalkkaiset alat, muiden alojen opiskelijoiden lainanotto-kannattavuus ei ole samalla tasolla. Lainaa ei saisi pitää minkään ihmisryhmän tulomuotona, se ei sitä ole. Velka on aina velkaa ja tulot tuloja. Tästä ei päästä yli eikä ympäri. Jos opiskelijoiden kohdalla velkaa pidetään tulomuotona, tulisi se sama tarjota kaikille muillekkin- oli kyse eläkeläisestä tai sosiaalivarojen varassa elävä- siitäkös se vasta eriarvoistunut soppa sitten syntyisi. Pahasti velkaantuneita kansalaisia, joita ei enää pelastusveneellä pinnalle kovin helposti nostettaisi. Puhdas ja huoleton pöytä, kun on paras ponnistuslauta valmistumisen jälkeen. Minä kannatan sitä. 

En silti ole omaksunut ns. köyhän identiteettiä. Se minä en ole, vaikka olenkin. Minulla on kaikki mitä tarvitsen. Voisin toki tarvita enemmänkin, mutta kohtuus kaikessa. Maslowin tarvehierarkian kaikki tasot ovat omalla kohdallani ihan tasapainossa keskenään. Toki mieltä piristäisi kummasti valtion sponsoroima hesarin vuositilaus tai sosiaalitukimahdollisuus kesäkuukausien ajalta. Ne ovat kuitenkin vain plussia, joita ilman pärjää (en ole tästä sosiaalituettomuudesta niinkään varma kaikkien osalta). Onhan tähänkin asti pärjätty. Ei saa antaa itsensä vajota siihen epätivon suohon, mikä monet on vallannut. Kaikki on kuitenkin pitkälti kiinni omasta pääkopasta. Jos on varaa ostaa leffaliput pari kertaa vuodessa ja herkkuja silloin tällöin puolen vuoden aikana, on aivan tarpeeksi sellaiseen, että välttämöttömät tarpeet täyttyvät.

Tämä kärjistyy opiskelijoiden osalta etenkin kesäkuukausien aikana- kaikki alat eivät tarjoa opiskelumahdollisuuksia kesäkuukausien aikana etenkään niin, että opinnot jouduttaisivat opintoja.  Siis, jos et opiskele et saa myöskään nostaa tukikuukausia kesältä. Niitä on kuitenkin tietty määrä jokaisen käytössä (itselläni yhteensä 55 kpl sekä alempaan että ylempään tutkintoon yhteensä). Jos haluaisin opiskella jotakin kesällä, menettäisin tukikuukausista aina osan, mutta tutkintoni suorittamisnopeuteen se ei vaikuta. Opiskelu kesällä vain auttaa selviämään "hengissä" kesän yli, sillä opiskelija ei ole oikeutettu kesälläkään sosiaalitukiin, asumistukiin tai mihinkään muuhunkaan tukimuotoon (ainut keino on opiskella, omata rikkaat vanhemmat, nostaa opintolainat tai käydä töissä - jokainen valitsee itselleen parhaan näistä, jos on varaa mistä valita). Onneksi minä olen saanut töitä. Siitä saa olla kiitollinen! Toivoisin, että opiskelevia nuoria otettaisiin töihin reippaammalla kädellä, muilla kun sattuu olemaan edes jonkinlainen sosiaalitukiverkosto ympärillään, joka takaa sen että ihminen pärjää.

Työssäkäynnistä opiskelujen ohella minulla on paljon hyvää sanottavaa, mutta myös paljon hampaankolossa. Olen ollut kesätöissä jo 15-kesäisestä vuosittain. Minulle on opetettu rahan arvo, budjetoinnin tärkeys ja priorisoinnin tarpeus. En ole vielä yhtenäkään vuonna jäänyt ilman kesäduunia ja niitähän on ollut;  Mikkelin kuapungin kirjastolla kahtena kesänä, Etelä-Savon Tietohallinnolla kahdesti myös, Pitkäjärven ABC:llä ja R- kioskilla. Näistä R-kioskille tein töitä nelisen vuotta myös opintojen ohella- nappasin niin monta vuoroa kun oli tarjolla ja kun pystyin niitä ottamaan. Niiden kuukausien ajan pystyin elämään ilman raha-apua vanhemmiltani. Piti laskea tarkasti ettei mene tulorajat yli kuukausittain tai vuosittain, samalla kuitenkin ottaa niin monta työvuoroa että työnantaja ei potki listoilta ~ se kun vaakakupissa painaa kumpikin puoli, eikä kumpaankaan päin saa kellahtaa. Tämä on nollasopimusten vähemmän hehkutettu puoli, opiskelijan ainut mahdollisuus lisätienesteihin. Kahtenä viime kesänä olen tehnyt vihdoin oman alani töitä yliopistollamme, niistä olen nauttinut suunnattomasti! 

Kaikilla ei kuitenkaan ole sitä mahdollisuutta, että työnantaja olisi niinkin joustava, että sallisi työnteon vain n. 8 päivänä kuukaudessa maksimissaan (jos tuntipalkka n. 10€ ja tienestien yläraja per kk 600 €), se on ota tai jätä peliä, jonka opinnoissaan etenevät opiskelijat joutuvat hylkäämään, jottei opinnoissa eteneminen hidastuisi. Omalla alalla se meinaisi kokonaisen vuoden skippaamista, koska kurssit ja lukuvuodet on suunniteltu puolestamme niin tarkasti, ettei nopeammin tai hitaammin eteneminen ole mahdollista. Samoin on käynyt opiskelijatovereilleni, jotka ovat sairastuneet- vuosi taukoa opintoihin välilevynpullistuman tai syöpähoitojen vuoksi. Reilu peli? En yhtään ihmettele sitä, että osa opiskeljoista pitää välivuoden ja tienaa sen aikana niin palon säästöön, että pystyy opiskelemaan jatkossa ilman lainoja ja rahahuolia- se luultavasti näkyy myös arvosanoissa, kun voi keskittyä siihen itse asiaan. Oman alan hommien tekemisestä on sekin hyöty, että valmistumisen jälkeinen työllistyminen helpottuu suunnattomasti kun alasta on oppinut jotakin käytännössä ja pääsee nivomaan yhteen opitun työelämään!

Mutta miten minullakin on venähtänyt kuuteen vuoteen, vaikka piti olla viiden vuoden opiskelujen jälkeen maisterin paperit handussa? Tähän vastaan niinkin rajusti: yliopiston byrokratia. Ensimmäisen syksyn jälkeen Kuopiossa nääs, sovimme HOPS:ia laatiessamme, että valmistun ajallani- siitä vielä 4 vuotta. Olin helpottunut, olihan kuitenkin tutkintonimi sama, ja sain kaikki kurssit hyväksiluetuiksi. Kuopiossa tutkinto eli ja elää kuitenkin vuosittain, muuttuen jatkuvasti. Yksi opinto-ohjaaja sanoo, että tuo kurssi on käytävä vielä ja toiset meistä saavat aivan eri ohjeet. Nämäkin muuttuvat jatkuvasti, koskaan et tiedä täytyykö käydä jokin ekstrakurssi vai ei, parempi siis käydä ettei tutkintopapereita hakiessa jää niistä kiinni (Onhan ne nyt kuitenkin lisätty pakolliseksi viimestään siinä vaiheessa kaikille, jos meinaa Biolääketieteen koulutusohjelmasta valmistua...). Tein siis toisen opiskeluvuoden aikana Kuopiossa toisen ja kolmannen vuoden kurssit siltä osin mitkä järjestettin- näistä jäi uupumaan siis 4 kurssia, sellaiset mitkä järjestettäisiin vasta seuraavana eli kolmantena opintovuonna kaikille. Mitä tein sitten kolmantena vuonna? Tein noista kursseista kolme, neljännelle en päässyt (koska farmasian laitos ottaa biolääketieteen puolen opiskelijoita sille luentokurssille vasta seuraavasta vuodesta, siihen on varauduttu). Kursseja piti kuitenkin tehdä, jos meinasi opintotukia saada, siispä minä tein muutamat tutkintoani ja osaamistani hyödyntävät sivuainekokonaisuudet sen vuoden aikana. Maisterikursseja en saanut ottaa, koska kandidaatin tuktinto piti olla tehtynä - se siitä valmistumisesta ajallaan viiteen vuoteen. Tein siis graduni kokeellista osaa myös sen kevään ja kesän, koska sain sen aiheen ja sen paikan, minkä halusin. Näistäkin käydään kovaa vääntöä opiskelijoiden kesken. Kandidaatin tutkintoni laajuus oli lopulta 253 op, vaadittu määrä 180 op. 

Vihdoin alkoi maisterivaihe ja pääsin tekemään kursseja, jotka olivat tutkinnossani pakollisina. Viime vuosi sujui kuten aijemmatkin, suoritin sekä omat pakolliset opinnot että lisäkursseja, niin että vuoden aikana palmahti plakkaariin n 97 op. Ei paha. Töitä en vuoden ajalle saanut, mutta harjoittelupaikan yliopistosta kyllä kevääksi. Taas sai huokaista helpotuksesta, edes jotakin mikä auttaa eteenpäin sitten kun opinnot loppuvat. Taisi olla muutenkin hyvä veto, sillä sain kun sainkin sitkeänä sissinä myös täksi kesäksi töitä! Ja vielä niin hyvästä tutkimustyhmästä, että sinne ei aamuisin yhtään häiritse herätä! Tätä minä sanon motivaatioksi, joka kumpuaa jostakin syvemmältä- kiinnostuksesta, halusta, päämäärätietoisuudesta ja uteliaisuudesta. Ne ovat jokaisen opiskelijan tärkeimmät työkalut. 

Edessäni on enää viimeiset maisterivaiheen kurssit ensi vuonna, gradun taputtelu ja valmistuminen. Pelottavaa, innostavaa ja jännittävää kaikki samalla kertaa. Opintotukeni loppuvat joulukuussa kesken, koska yliopisto on venyttänyt valmistumistani vuodella. Jatkotukia tuskin saan vaikka hakisin... Valmistumispäivämäärä on kuitenkin vasta keväällä, saas nähdä miten elätän itseni ensi kevään. Kesätöiden palkat budjetoin, kuten edellisvuosinakin hyvin tarkasti jokaista kuukautta kohden, eipä tule yllätyksiä kun ajoissa jo tarttuu härkää sarvista. Jään pintaa on testattava, töitä keväälle luultavasti haettava mieluiten juuri omalta alalta. Se ei tunnu työltä se. Opintopolkuni myös tuskin tyssää tähän... Väitöskirjapaikka on hyvinkin todennäköinen seuraava etappi omalla opintopolullani. Se, mistä ja milloin sellaisen saan, on tulevaisuuden haaste, johon aion tarttua vielä! Silloin ei ainakaan enää samanlainen raha-ahdingosta muodostuva synkkä pilvi leijaile samalla tapaa pään yläpuolella, silloin voi olla vapaa ja opiskella ilman muita lisämurheita.

- Herminica, yhä positiivinen, vajaan vuoden päästä valmistuva Biolääketieteen Maisteri !